Kaksplus.fi

perjantai 7. elokuuta 2015

Arjen hankaluus uudessa maassa

Hyviä asioita oli runsaasti, mutta jospa nyt kerrankin kertoisin ne ikävät tuntemukset ja ärsyttävät asiat? Ehkä se voisi joitain kiinnostaa, olen yrittänyt aika positiivisia asioita selkeästi tuoda esille kun lueskelin läpi kaikki postaukset siltä Amerikan ajalta. Kirjoitin tämän sen pohjalta mitä kyseltiin ja toivottavasti kukaan ei nyt luule, että olen koko 6kk vain itkenyt ja hermoillut.
Toivon tavallaan, etten ole ainoa näiden hermareiden kanssa, kun vähän punastuttaa jo ajatus, että joku sieltä USA:sta lukee tämän kuitenkin.




No mutta.. Alku oli kaikkein vaikeinta, en osannut mitään arjen asioita ja kaikki tuntui omituiselta. Maistui yleensä pahalta, rasvalta, sokerilta tai ei miltään. En osannut edes etsiä mieliruokia kun en tiennyt, mikä siellä maistuu miltäkin.
Opettelin arjen uudestaan tuskallisen hitaasti ja tuskin täysin ehdin edes puolessa vuodessa oppiakaan. Kaupassakaan en osannut vastata luontevasti kuulumisien kyselyihin.

- Vai pitikö niihin edes vastata kun myyjä kääntää selkänsä heti kysyttyään kuulumisia? Ai ei pidäkään vastata, että väsyttää kun taapero kiljuu yöt?

 - Ei hemmetin kolikot ja niiden ihme nimet… no en käytä niitä ja nyt niitä on tuollainen kilon pussi tossa ups.

 - Hyh mitä tää kahvi on?

- Ai miten niin ei ole hyviä irttareita?

- Saako vaunut viedä julkisiin ja siis minne?

- Miksi tää tomaatti maistuu pahvilta?

- Missä hitossa on normaalin makuinen maito ja miksi mikään ei löydy sen loogiselta paikalta?!

- Miksi tässä bussissa ei ole yhtään normaalia ihmisistä? Okei en enää mene takapenkille istumaan ikinä…

- Kenelle siis maksetaan tippiä ja paljonko?

- Mitä ihmettä mun auto tööttäs ihan täysillä kun suljin sen!  Onkohan se normaalia?

- Eikä! En maksanut kampaajalle tippiä! Mitä minä nyt teen?

- Toi mies vaan kysyi suoraan mun miehen varallisuuksista! Mumisin vastaukseksi jotain epämääräistä, kysyiköhän se ihan tosissaan?

- Voiko joku lähettää postissa hiivaa kun leipäkin maistuu jollekin ihan kummalliselle makealle?

- mikä on tilli englanniksi, entä kardemumma tai kaneli? Googlaan… ahaa taas ei netti toimi ja akkukin loppuu. Pitäisi kysyä, mitenköhän kuvaillaan kanelia, kardemummaa tai tilliä?

Monesta asiasta kyllä vitsailin, mutta ihan oikeasti se on ärsyttävää jos melkein kaikki arjen asiat ovat hankalampia.

Hassua oli myös se valtava yksinäisyyden tunne mikä oli mukana, vaikka olisin ollut uusien tuttavuuksian keskellä, niin tuntui usein vain yksinäiseltä. Etenkin ensimmäiset kolme kuukautta.

Tunsin olevani vain epäsopiva ihan kaikkiin porukoihin. Kehitin aina päässäni syyn miksi olen niin erilainen kuin ne muut, ne oli hienostuneempia, vanhempia, au paireja, sopeutuvaisempia, rohkeampia tai vaan jollain lailla joukkoon paremmin sopivia, vaikka loppujen lopuksi nuo fiilikset taisivat tulla vain ja ainoastaan koti-ikävästä ja ikävästä vanhoja ystäviä kohtaan. Ei kenelläkään voi parissa kuukaudessa olla niin läheiset välit kuin vuosikausia tunteneilla ystävillä.

Yhden kerran teki mieli kysyä suomalaisia tavatessa tuntevatko muut olevansa ihan yksin täydessä pöydässä tai tunsivatko he niin, kun tulivat. Kyyneleet tuli jo silmiin kun meinasin avata suuni ja sitten en sanonut mitään. Sain kysyttyä kaipaako joku kotiin ja kukaan ei kaivannut siinä pöydässä. Olin oikeasti kauhuissani ja tunsin itseni tosi omituiseksi, kun olen "kaikkien" haaveilemassa USA:ssa ja nyyhkytän vaan koti-ikävää. En ole jäämässä edes pysyvästi, silti. Älkää Amerikkafanit nyt suuttuko...

Tutustuin myös paikallisiin perheisiin, ehkä kysymyksellä tarkoitettiin nimenomaan amerikkalaisia perheitä?

 Ei nyt mitään kauheita yhteenvetoja tullut tehtyä, kovin erilaisia perheet kuitenkin ovat, mutta yhden kanssa nousi vähän ongelmaksi se, että kun meidän naapuruston äidit tapasivat useasti viikossa puistossa, toi yksi Amerikkalainen aina ison kasan vaaleaa leipää nutellalla paksusti kuorrutettuna. Siinä iso liuta lapsia söi mahansa täyteen tätä ja jälkkäriksi Cheddarkeksejä. En oikein kehdannut kietäytyäkään, kun nainen niin kohteliaasti tarjoili ja kaikki muutkin olivat niin innoissaan näistä kakkuun verrattavista välipaloista. :D Jätin sitten joskus vaan menemättä tästä syystä. Olisi kai pitänyt vaan sanoa, ehkä muutkaan eivät vaan kehdanneet...

Moni Amerikkalainen myös tuli minulle kertomaan ystäville jutellessa, että hei sun lapsi kiipeilee tuolla kiipeilytelineessä ja vielä ilman kenkiä. Tämä toistui useastikin ja mietin joka kerta, että mitä sitten... Anna kiivetä, kyllä se pyllähtäessään oppii varovaisemmaksi. Jos kyse ei ole mistään vaarallisesta niin kiipeilkööt, naarmut polvissa on vain normaaleja ja mitä likaisempi lapsi on puistoilun jälkeen, sen parempi. (tästäkin yksi isä veti hepulin kun lapsellansa oli vaaleat samettihousut ja leikkitelineessä oli ruokalusikallinen multaa)
 Sanon aina lapsille, että kolhuiset polvet kertovat hyvästä kesästä. Kengättömyys tekee hyvää jaloille, joten olen iloinen jos eivät sellaisia käytä.
 Eli ehkä he ovat vähän ylisuojelevia omaan makuuni, tai sitten suomalaiset mamit kyräilevät vain siellä puistoissa, päivittelevät kotona ystäville kuinka kamalaa oli kun se yksi blondi antoi lapsensa kiipeillä ja keskustelupalstoilla päivitellään nykyvanhemmuutta. :D




Loppuvaiheessa ikävä oli jo yltynyt pahaksi, laskin päivissä ja tunneissa, koska pääsen takaisin kotiin. Samanaikaisesti heitin valkoista valhetta siitä kavereille, kuinka en todellakaan haluaisi lähteä kun tulee niin ikävä heitä. Tulikin, mutta koti-ikävä oli paljon suurempi.

Kotiin palatessa en ikävöinyt tippaakaan takaisin, rakastin olla kotona. Paljon kyseltiin voivottelevaan sävyyn, kuinka varmasti ikävöin ihan kauheasti takaisin kun jouduin tulemaan Suomeen. Ei, kaikki oli tuttua, kaunista, maukasta, tuoksuvaa ja ympärillä oli vanhoja rakkaita tuttujani. Kesti aika pitkäänkin kun ei tullut mitään ikävää, kunnes monen kuukauden jälkeen luin ensimmäisen postaukseni lähdöstä ja palasin tunnelmiin sen linkittämäni biisin myötä. Sitten tuli taas itku ikävästä sinne päin ja nyt asia vaivaa mieltäni useinkin. Kaipaan takaisin, mutta kun olen siellä, kaipaan kotiin Suomeen. Hankalaa! Vielä menen takaisin, ainakin käymään ja monta kertaa...

Lapset eivät olleet oikeastaan moksiskaan. Samuel 2v yritti Suomen puolella ottaa paljon kontaktia ihmisiin hymyilemällä ja puhelemalla, mutta jossain vaiheessa lopetti sen kun huomasi, ettei moniakaan kiinnosta yhtään. Voi parkaa, ne pettyneet ilmeet oli minun vaikea niellä, kun ei tätiä jos toistakaan kiinnostanut edes hymyillä kohteliaasti.



Andreakselle jäi minusta rohkeutta Amerikasta, sen jälkeen hän oli aloitteellisempi ja ottaa edelleen kontaktia helpommin ihmisiin, joita ei tunne. Se on hienoa, pitkään jouduin rohkaisemaan oikein urakalla, enää ei tarvitse. :)


Muuta en ole heissä huomannut, Andreas ei tunnu kaipaavan takaisin. Joskus hän kyselee, voitaisiinko taas käydä Targetissa, mutta matka tähän kauppaan on nyt aika pitkä, heh.

Kyllä nostan hattua äitipuolelleni, joka muutti tuntemattomaan maahan kokonaan, itse en varmaan pysyvästi kykenisi siihen… En tiennyt kuinka isoiksi voi muuttua myös pieneltä tuntuvat asiat. Kysyin häneltä asiaa ja hän kertoi, että noin viiden vuoden jälkeen alkoi vasta tuntua siltä, että Suomi on ihan oikeasti koti eikä kaipaillut enää takaisin. Viiden!? Hurjaa…

Vieläkö joku kaipaa lisää? Siinä on kaikki rehellisesti mitä sain puristettua mieleeni, senkin uhalla että tuntui vain itkuvirreltä jota en viitsi enää edes uudestaan lukea, koska kohta poistan tekstin. :D

Taisin totta tosiaan vain unohtaa nopeasti koko Amerikan kun olin niin kaivannut kotiin ja toisaalta, kotona alkoikin kaikkea uutta ja aikaa vievää joten en sitten pahemmin enää pohtinut ja postaillut aiheesta mistä sainkin vähän kuulla. En olisi oikeasti jaksanut edes ystäville vastata kyselyihin, vaikka tottakai kaikki kyselivät, kyselisin minäkin! En olisi halunnut vähään aikaan puhua koko jutusta mitään, mutta jostain syystä ketään ei kiinnostanut hehkuttaa kanssani S-markettia ja kylmää lopputalven tuoksua... ;)

 Usein tuntuu hassulta ajatella, että vasta olin melkein toisella puolella maapalloa puoli vuotta, sellainen tunne kuin se olisi jonkun toisen elämästä. Tuntuu epätodelliselta.

Toivottavasti tässä nyt oli jotain mitä joku kaipaili ihmeissään kun en ollut sanallakaan jatkanut Jenkkitarinaa paluun jälkeen… Kommentteihin vaan lisää kysymyksiä jos niitä vielä nousee.


Arki muuttui tottakai ihan normaaliksi sitten. Opin kyllä käymään ilman kahden tunnin etsintöjä kaupassa, löytää ruuat, käyttämään kolikoita, maksamaan tippiä, small talkin ja kaiken mikä alkoi tuntua jo normaalilta. En ollut luojan kiitos niin hukassa arjesta koko kuutta kuukautta. 



Otin muistoksi muutaman kuvan ihan perus kauppaostoksista :)





No... paljon hyvää, mutta myös huonoa. Oudossa yksinäisyydentunteessa ja tarpeessa saada jotain omaa, kehitin mielessäni Blogipolun josta ehkä jotkut tietääkin. Ilman niitä tunteita ja tarpeita tuskin olisin saanut päähäni tehdä jotain uutta yhteisöä. Varsinkaan blogeihin liittyvää, mutta onneksi tuli roikuttua paljon netissä sellaisina aikoina, kun Suomesta ei kukaan päässyt lörpöttelemään Facebookissa.

Toivottavasti moni pitää siitä sivusta, se on tehty pääasiassa yön pimeinä tunteina tyhjyyden kuilua täytellen, kipeää lasta vuorotellen hytkytellen ja ruisleipää kaivaten… Ottakaa huumorilla. :D

Oliko riittävä postaus, mitä vielä jäisi kaipaamaan vai halusitteko nimenomaan kuulla Jenkkihehkutusta narinoiden sijaan?



4 kommenttia :

  1. Mä niin ymmärrän tuon ahdistuksen! Olin opiskeluaikoina ensin 4kk pätkän Saksassa. Kukaan ei puhunut englantia, tunsin itseni idiootiksi. Olin niin pihalla kaikesta. Ikävöin Suomeen tosi paljon. Seuraavana kesänä lähdin työharjoitteluun Belgiaan. Siellä oli helpompaa, kaikki mummotkin puhui sujuvaa englantia.

    Nyt olen pyöritellyt ajatusta, jos lähtisimme koko perhe vuodeksi ulkomaille. Se olisi nyt helpompaa kun lapset ei ole vielä koulussa...

    VastaaPoista
  2. Osasit niin hienosti kuvata tuntojasi!! Tuntui melkein et pääsin matkalle mukaan kanssasi! Tuon ikävän tunnistan: kun olen täällä ikävöin toisaalle ja sitten taas toisinpäin.

    VastaaPoista
  3. Asuttiin täällä Kaliforniassa vähän aikaan samaan aikaankin, mutta eipä koskaan tavattu. Me tultiin tänne jäädäksemme ja mulla ei ole ollut mitään suurta koti-ikävää tai pahempaa ärsytystä. Toisaalta tää ei ole ensimmäinen kerta, kun asun ulkomailla (itse asiassa tämä on kolmas), joten tiesin jo vähän, mitä odottaakin. Jokaisessa paikassa on ne hyvät ja huonot puolet, eikä kaikki viihdy ulkomailla sen paremmin kuin Suomessakaan. Kiva lukea sun rehellistä pohdintaa siitä, millaiseltä täällä asuminen tuntui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taidan olla aika kotihiiri kuitenkin, luulen että kaipaisin aina vaikka missä olisin. Nyt tosin voisin lähteä takaisin hetkeksi, ikävä on sinne päin. En usko, että kuitenkaan lopullisesti voisin kuvitellakaan... vaikka enemmän oli ihanaa kuin ikävää.

      Poista

Mukavaa jos kommentoit! :)